Salento on kiva pikkukaupunki, tai oikeastaan kylä vuoren kyljessä. Paljon hevosia, ylpeitä hevosmiehiä, kahviviljelmiä, ja nykyisin jo kauppoja turisteille. Talot ovat värikkäitä, ihmiset ystävällisiä. On kiva vaikkapa kahvitella toisen kerroksen kahvilan partsilla ja seurailla kiireettömästi kadun elämää. Mun hostel oli kylän laidalla, muutaman minuutin kävelymatkan päässä pääaukiolta. Kiva ja rauhallinen majapaikka. Itse asiassa sain pitää kuuden hengen huoneen ja koko hostelin itselläni parin päivän ajan. Hostelin hiukan iäkkäämpi, herttainen emäntä, joka puhuu vain espanjaa, kutsui mua sydänkäpysekseen. Kukko ja kana kuopivat pihamaalla, ja värikkäät linnut lentelivät ja livertelivät lähipuissa. Maalaiselämää, hostel oli melkein kuin perhemajoitus. Näkymät laaksoon olivat upeat.

Pääaukiolla voi hypätä 'Willyyn', nelivetojeeppiin, ja mennä päiväretkelle Valle de Cocoraan, upeaan laaksoon parinkymmenen minsan ajomatka päässä.

Laaksossa on mm. upeita kolumbialaisia jättiläispalmuja, jotka voivat kasvaa 60 metrisiksi. Viiden kilometrin haikin, nousua nelisensataa vertikaalimetriä, päässä on 'Hummingbird house', metsänvartijan tupa kolibreineen. Sinne pääsi maksamalla 5000 pesoa, vähän vajaa 1,5 euroa, ja hintaan sisältyi myös kaakao juustolla! Kolibrit pörräsivät ihan siinä ihmisten vieressä välittämättä juurikaan yleisöstä. Majalle päästyäni alkoi satamaan. Koska polkua tuvalle käyttivät myös hevoset, jo menomatkalla paikoin haastava reitti muuttui kaupan päälle aika mutavelliksi. Heposia tuntui koko homma vaan naurattamaan julmetusti, näin sen ainakin niiden eleistä tulkitsin.

Hyppäsin bussiin ja tulin Armenian kautta Caliin. Huomenna lentsikaan ja matka kohti kotia alkaa. Niin kait se on, että kaikella on alkunsa ja loppunsa. Olis tehnyt mieli vielä jatkaa vaikka kuinka pitkään näissä upeissa puitteissa, mutta nyt näin. Ja sainhan mä täällä jotakuinkin puoli vuotta viettää, että en juurikaan valita.

Sain nähdä upeita ja joskus vähän vähemmän upeita paikkoja. Enimmäkseen kuitenkin niitä upeita, ja taatusti erilaisia. Paljon kauniita, kummallisia uusia eläintuttavuuksia. Nytkin tässä keskikaupungin hostelissa kattelen, kun gekkolisko kipittää tuossa katossa ja naksuttelee mulle gekonkielellä jäähyväisiä. Luonto on upeaa, samoin myös ihmisten luomukset. Machu Picchu, Perrito Moreno, Bocas del Toron delfiinit. Iguaani, joka jäi melkein meidän auton alle:)

Samoin tutustuin hienoihin ihmisiin, koin ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Iloisia ihmisiä. Vaikka materiasta tekiskin tiukkaa, niin silti voi aina kadulla panna salsaksi ja nauttia siitä mitä on. Kadut kaikkialla pursuavat elämää. Kolumbialaiset rakastavat meteliä, mulle sanottiin, ja voin allekirjoittaa, että sama koskee koko tätä maanosaa. Ihmiset täällä elävät elämää joka solullaan.

Kaikki ne hetket, joista oon kirjottanut, ja ne joita en julkaissut:) Toivottavasti pian taas uudestaan.

Pura Vida!

Urinaali saatiin korjattua eikä mua kait henkilökunta sen suuremmin vihaa.

Medellinillä on aika rankka historia. Laimeasti sanottu kaupungista, joka oli Pablo Escobarin ja huumekartellien aikaan maailman vaarallisin kaupunki. Meno on nykyisin aivan erilaista, kaupunki on noussut todella syvältä uuteen kukoistukseen. Tottakai lieveilmiöt ovat samat kuin missä tahansa muussa suurkaupungissa, mutta silmitön väkivalta, jengisodat ja ihmisten kidnappaamiset on kitketty pois.

Paisat, kuten medelliniläiset itseään kutsuvat, ovat ylpeitä siitä, että kaupunki on nykyisin yhtä turvallinen kuin mikä tahansa muu kaupunki Etelä-Amerikassa. Metro on uuden ajan symboli, erittäin tärkeä kaupunkilaisille. Sen huomaa, en ole ikinä missään ollut yhtä siistissä metrossa. Yhtään graffittia tai töhryä ei löydy, yhtäkään roskaa ei heitetä metron lattialle, vaunut ovat puhtaat ja aivan kuin uudet. Metrolinjaan kuuluvat myös köysiradat, jotka nostavat kabiinihissejään kaupungin kukkuloiden faveloihin. On helppo ymmärtää, mikä helpotus ne ovat alhaalla kaupungilla työssä käyville.

Kävin ihmettelemässä pikku sateessa Parque Exploraa ja Jardin Botanicoa, tiedepuistoa ja kasvitieteellistä puutarhaa. Kummatkin ovat mielenkiintoisia paikkoja, ja paikallisten suosiossa. Katselin hetken elämäni ensimmäistä live stand-up koomikkoa. Tosin aika paljon meni ohi pikku kielimuurin takia. Paikallisilla oli suunnattoman hauskaa, joten eiköhän kaveri osannut asiansa. Sen verran ymmärsin, että se sama pieruhuumori, joka riemastutti kiinalaisneitosia Ushuaiassa, puri myös medelliniläisyleisöön. Juustoarepa vei nälän ja kielen mennessään.

Opastettu, ilmainen (tipit) kävelykierros tutustutti kivasti keskustan nähtävyyksiin. Ja niitä tietty riittää. Aika pysäyttävä niistä on Parque San Antonio, jota reunustavat Boteron lahjoittamat patsaat. 1995 aukiolla järjestettiin konsertti, jonka loppuhetkillä lintupatsaan juureen jätetty räjähdereppu räjähti tappaen 20 ihmistä. Botero halusi, että vahingoittunut patsas jätetään paikoilleen, etteivät ihmiset unohtaisi, ja lahjoitti sen viereen uuden samanlaisen. Haavoittunut lintu kertoo väkivaltaisesta menneestä, uusi lintu tuo uskoa tulevaan.

Päiväreissu yhdelle Escobarin lukuisista haciendoista, värikkääseen Guatapen pikkukaupunkiin ja La Piedralle, 200 metriä korkealle monoliitille. Escobarilla kun tulot olivat parhaimpina aikoina milli päivässä, niin huvilakin oli sen näköinen. Ja tää ei suinkaan ollut futis- ja tenniskenttineen läheskään suurin. Mainittakoon, että siellä suurimmassa oli eläintarha, jossa oli mm. Afrikasta tuotuja virtahepoja. Virtahevot, kuten elolliset yleensäkin, tuppaavat lisääntymään, ja Kolumbialla on nykypäivänä pienoinen ongelma Escobarin virtahepojen lukuisten jälkeläisten kanssa...

Guatapen huvila on tekojärven rannalla. Järvi syntyi, kun joki päätettiin padota vesivoimalaa varten. Vanha Guatape jäi järven pohjalle, ja kaupunki siirrettiin uuteen paikkaan. Vanhasta kaupungista näkee hyvällä säällä talojen katot veden alla, ja kirkontorni kohoaa vedestä.

Medellinin ja Calin kartellien välit eivät olleet varsinaisesti ystävälliset. Niinpä calilaiset päättivät tuhota Escobarin omaisuutta ja räjäyttää huvilan. Ihan kappaleiksi sitä ei saatu, huumepomot kun panostavat tällaisten tapausten varalta tehden rakennuksistaan lähes bunkkereita. Jälki on kuitenkin aika tuhoisaa. Nykyisin paikan omistaa Escobarin entinen hovimestari. Escobar rakennutti myös erillisen baari- ja ravintolarakennuksen, joka on toiminnassa ja kestitsee vierailijoita.

Guatape, värikäs ja kaunis. Aikataulun vuoksi kaupunkiin tutustumiseen oli vain tunnin verran aikaa. Olisi siellä voinut viihtyä vähän pitempäänkin.

Viimeisenä sitten kunnon jumppaa. Kun on noi reippailut jääneet vähän vähemmälle viime aikoina, niin 742 porrasta tuntuu - monelta portaalta. Näköalat monoliitin huipulta olivat kyllä palkitsevat.

Illaksi takaisin Medelliniin ja uusia kujeita suunnittelemaan.

 

 

 

Sen verran pitkään meni Santa Martassa, että oli jo ikävää ja haikeaa jatkaa matkaa. Mutta lähdettävä oli, kohti Medelliniä.

Jotenkin tuntuu, että noi siirtymiset aiheuttaa mulle aina pikku ekstrapöhinää. Santa Martassa edellisenä iltana ennen lentoa mulle kerrottiin, että huomenna olis sitten yleislakko vastalauseena kahden poliisin murhalle. Taksit ja julkinen liikenne ovat pysähdyksissä, sulle voi tulla ongelmia päästä kentälle. Ekstrakuumotusta, mutta onneksi kuitenkin sain seuraavana päivänä mittarin lentokentälle. Lento oli tosin myöhässä, mutta pääsin kuitenkin matkaan.

Taakse jäivät Santa Marta, Karibia, ystävät ja helle. Sekä kotikatuni Calle14:n hostelit, joita kerkesin vaihdella varmaan neljään kertaan, aina sen mukaan, mistä löytyi tilaa seuraaviksi päiviksi.

Medellinin kentältä on tunnin matka kaupunkiin. Hyppäsin colectivoon, paikallisbussiin, joka on taksia halvempi vaihtoehto. Hetikohta alkoi satamaan, kuvasti vähän omiakin fiiliksiä.

Bussi jätti mut keskustaan, ja jatkoin loppumatkan kimppataksilla saksalaiskundin kanssa, jolla oli matka samaan suuntaan. Kirjauduin sisään Purple Monkey Hosteliin, ja kävin itapalalla lähiraflassa. Oli viileää ja sateista, enpä ole moista kokenut sitten joulukuun alun ja Suomen.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli ensin Pueblito Paisa, kaupungin sydämessä olevalle kukkulalle rekonstruoitu antiokialaiskylä. Paremmalla säällä sieltä olisi myös paremmat panoraamanäkymät kaupunkiin ja sen kukkuloille. Paikka oli ihan viehättävä. Pyörin siellä hetken, ja lounashetken ajoitin sattumalta sopivasti, kun raflan tv:stä alkoi el Clásico.

Medellinin metro on moderni ja toimiva. Se tosin matkaa koko ajan maan päällä ja toisen kerroksen tasolla, mutta kait sen voi silti metroksi määritellä. Lauantairyysis oli aivan mahdoton. Joka asema pullisteli väenpaljoudesta, ja porukka sulloutui väkisin ovista sisään. Aina moni joutui jäämään asemalle odottamaan seuraavaa junaa. Pääsin kuitenkin Parque Berrion asemalle, ja suuntasin kohti Plaza Boteroa.

Plaza on täynnä Boteron pyöreitä ja pullistuneita patsaita, ovat aika riemastuttavia. Aukion laidalla on taidemuseo, Museo de Antioquia, jonka ylin kerros on varattu pelkästään Medellinin oman pojan tuotannolle. On siellä toki muidenkin taiteilijoiden teoksia.

Tätä kirjoittaessani käväisin tuossa urinaalilla. Taisin painaa jäykkää huuhtelupainiketta aavistuksen verran liian ravakasti paikallisiin rakennusmateriaaleihin nähden, sillä sain aikaan huuhtelusysteemin hajoamisen ja helvetinmoisen vesisuihkun seinästä. Nyt on sitten hostel ilman vettä aamuun saakka kunnes korjausmiehet saapuvat, ja mä luikin seinänvieriä pitkin koittaen pysytellä mahdollisimman näkymättömissä.

Isla San Andresissa matkalla lentokentälle vanhempi, kuivettunut taksikuski ajoi sitä Juan Pablo Montoyaa niinkuin kaikki muutkin täällä. Kaveri ansaitsi ruhtinaalliset tipit (noin 1,5 euroa) vetämällä yhtäkkiä liinat kiinni, nousemalla autosta ja nostamalla nyrkinkokoisen koiranpennun keskeltä tietä, jossa se oli varmaan ensimmäistä kertaa elämässään opettelemassa rapsuttamaan takakoivellaan korvantaustaansa. Kuski nosti pennun tyynesti naapurin aidatulle patiolle ja sanoi että tuolla se on paremmassa turvassa, ei kaikki autoilijat välitä.

Olin varannut hyvää aikaa kentälle. Eilisestä oli jäänyt 2 olutta, jotka ajattelin hörpätä ennen lentoa. Check-in vei kuitenkin aika reilusti aikaa, edessä kun oli kaiken maailman säheltäjää. Toiselle bisselle ei siis jäänyt aikaa. Tarjosin sen spontaanisti kaverille, joka on siellä varmaan provikkapalkalla tarjoamassa matkustajille matkapakaasien muovikelmutuspalvelua. Kaverin yllättynyt ja kiitollinen hymy korvasi sen noin 80 senttiä minkä kalja oli tullut mulle kustantamaan. Hyvät vibat jäi San Andresista.

Lentokentältä tultaessa kohti Santa Martaa tie kulkee vuoren rinnettä. Ilta oli jo tumma, ja kaupungin valot kauniit. Ensin näkyviin tulee El Rodaredon kaupunginosa, siitä vähän hämäävästi jatketaan vielä pimeään, kunnes itse Santa Marta putkahtaa esiin, ja laskeutuminen kaupunkiin alkaa.

Mä oon nyt vähän jumittunut tänne Santa Martaan. Kaupunki itsessään on tosi kiva, ei siinä mitään, ja kun tässä on kuitenkin aika tiheään maisemat vaihtuneet niin tuntuu ettei tässä nyt tartte kiirehtiä minnekään. Oon sitäpaitsi saanut kivoja lokaaleja kavereita jotka mielellään pitää mua matkassaan. Näkee myös vähän niinkuin paikallisen silmin kaupunkia. En taatusti olisi omin nokkineni löytänyt kaupungin parasta ceviche- tai empanadaspaikkaa.

Mun hostel on kivalla paikalla - se sijainti nyt on yksi tärkeä kriteeri kun valkkaan majoitusta - vanhassa kaupungissa. Kapeita katuja, kivoja aukioita ja pikku rafloja. Kaupungin ranta on kivenheiton päässä, mutta vaikka siellä porukkaa käy, se ei ole kovin houkutteleva. Vähän likaisenoloinen, huvivene- ja kauppasataman puristuksessa. Rantapromenaadia on kyllä ihan kiva kävellä, ja saattaapa rantakivikosta ravunkin bongata. Vähän matkaa ulapalle kohoaa aika upean näköinen majakkasaari.

Pääkatu on tupaten täynnä pikku myyntikojuja. Niistä saa ihan mitä tahansa, vaatteista ja pienraudasta vaikkapa puhelimen korjaukseen. Meteli on valtavaa. Joka kymmenen metrin välein on jossain kojussa tai liikkeessä ämyri, joka huutaa täysillä lattarimusiikkia. Taitaa tulla aikamoinen kulttuurishokki, kun palaan takaisin tasaisenharmaaseen Suomeen.

Biitsipäivä Buritacassa, makea rantsu 30-40 minsan ajomatkan päässä Santa Martasta. Jokisuu, jossa joen puolella on makeaa ja lämpimämpää vettä, ja meren puolella vilpoisampaa. Oli kiva leikkiä ensin meren tyrskyissä, ja sen jälkeen mennä lämmittelemään joelle kylpyyn. Sieltä sai vuokrata kajakkeja noin femmalla tunti, joten pikku melonta joella oli paikallaan.

Menomatkalla pysähdyttiin tienvarsigrillille. Siellä haukattiin grillattu banaani, jonka sisään tungettiin juustoraastetta. Kylkeen chorizo-makkara ja arepaleipä, kiva makukokemus. Meinattiin siinä menomatkalla ajaa tietä ylittävän iguaaninkin yli, mutta kumpikin kerkesi väistämään. Jäi (onneksi) liskokeiton raaka-aineet saamatta. Buritacan rantaravintolassa, jonka ulkoasu ei nyt hirveästi vakuuttanut, sai mainion keiton merenelävistä.

La Quinta de San Pedro Alejandrino on Santa Martassa vähän niinkuin must see, siellä näki viimeisen kerran päivänvalon Liberator, Simón Bolívar. Kaveria pidetään täällä aika arvossaan, onpa tuo Boliviakin nimetty hänen mukaansa. Mutta ei ihan syyttä, hän kun johti näiden kulmien vapauttamista espanjalaisilta.

La Quinta de San Pedro Alejandrino on hacienda, joka on museoitu. Ei ihan vaatimaton sellainen, puistoalueineen 15 hehtaaria. Asuintilat on pidetty sellaisenaan kuin ne olivat Bolivarin aikana, ja muissa tiloissa toimii mm. taidemuseo. Käymisen arvoinen paikka kaikenkaikkiaan, ei se kokonaisen maanosan vapauttaminen vieraan vallan ikeen alta ihan joka häiskältä onnistuisi.

Ja sitten sen chevichen kimppuun. Aina ei kattauksen tartte olla kummoinen, kunhan se tekeminen on hallussa.

 

 

 

 

 

San Andres Island. Pitkään arvoin sitä. Teki mieli mennä, sitä oli kehuttu, mutta lennot tietty syö matkakassaa. Maanantaina päätin että olkoot, käärinliinoissa ei ole taskuja jne. Buukkasin lennon keskiviikolle, Cartagenasta Bogotan kautta San Andresiin. Check-in Cartagenassa: San Andresiin menossa, kauanko aiot viipyä siellä? Varmaan jotain viikon verran. Minne menet sieltä, lennätkö kotiin? No en, Kolumbiassa aattelin vielä pyöriä. Onko sulla matkalippu ulos saarelta, pitää olla sellainen. Deja-vu. Eipä tietenkään, ei tullut mieleenkään että jos lennän Kolumbian sisällä tarttee olla myös paluulippu. Mutta nää on jo nähty, mulla oli onneksi hyvää aikaa käydä ostamassa paluulento. Ja oikeestaan sen ymmärrän, kyse on kuitenkin saaresta, jossa on väistämättä rajoittuneet olot ja herkkä ekosysteemi. Kait ne on syystäkin vähän tarkempia turismista siellä.

Alkoi olla jo vähän nälkä, hostelin aamiainen oli ollut pari palaa paahtoleipää ja vesimelonia. Lennolla tarjottiin vaan kuppi kahvia. Hyvillä mielin kuitenkin ajattelin haukkaavani jotain Bogotan kentällä. Etsin siellä ensin lähtöporttiani, kunnes mulle kerrottiin että sun pitää vaihtaa terminaalia. Siihen hupeni se sapuska-aika. No, onneksi koneessa saa edes sen onnettoman lentsikkasafkan.

Lähtöportti oli vähän hankala löytää mutta löytyi kuitenkin. Se ei ollut vielä auki, mutta mikä lie etiäinen sai mut menemään siihen virkailijoiden luo ennen aikojani. Virkailija tsekkas mun lipun ja pyysi tax formia ??? Etkö muka tiedä, sun pitää maksaa turistivero, saat siitä lomakkeen jonka näytät saarella sinne tullessasi. Ilman lomaketta et pääse koneeseen. Ei jumalauta, kuulen vasta nyt asiasta ensi kertaa. Oon kuitenkin aika paljon saarta googlaillut, missään en ollut törmännyt moiseen. Kysyin virkailijalta että mitä ihmettä nyt? Kamat on varmaan jo ruumassa, en mä tänne voi nyt jäädä. Mimmiltä meni suu vähän mutkalle, ja se rupesi neuvottelemaan kollegansa kanssa, käyden välillä naapuriportilla.

Virkailija tuli takas, kysyin että oikeesti, mistä sen formun voi ostaa, hän pyysi vaan venaamaan. Mulla jo tässä vaiheessa valui hiki ympäri kehoa, ja joskus se sekunttiviisari heittää aika laukkaa. Pakko oli kuitenkin vaan patsastella siinä. Lopulta toinen nainen tuli kassalippaan kanssa, josta se taikoi noita lomakkeita. Päivänselvää oli, että vain käteismaksu käy, ja olin tietysti pantannut automaatilla käyntiä. Nyt alkoi iskeä jo todella paniikki. Äkkiä ulos, luojan kiitos automaatti löytyi heti, takas turvatarkastukseen ja täyttä laukkaa portille. Loppujen lopuksi aika riitti ihan hyvin, mutta kyllä noi vaan on aika kuumottavia tilanteita.

Nälkä nakersi suolenmutkaa, joten tällä lennolla tarjottu 50g suolapähkinäpussi tuntui aika kehnolta naljailulta. San Andresin kentällä oli ensimmäisenä ziljoonan ihmisen jono, kaikki rekisteröitiin sen turistikortin tietojen perusteella. Tästä kun selvittiin, niin kamat hihnalta ja seuraavaan jonoon. Tän jonon päässä tehokkaat tullimiehet aukaisivat joka ainoan laukun, ja penkoivat sisältöä. Tosin mulla ei oo hajuakaan, mitä ja miksi, koska tullimies avasi mun rinkan, pyöräytti siellä vaan käsiään pari kertaa ja homma oli siinä. Ehkä ne vaan halusi näyttää mahtiaan, tiedä noista.

Mutta joo, pikku kommervenkit kentällä, nälkä, omaan silmään turha jonottelu, saatanan siittämien pikkulasten vinkuna ja hysterinen itku jonossa, kaikki sai v-käyrän aika korkealle. Mutta tranquila hombre, kohta oot hostelissa, meet joko syömään tai käyt ostamassa sapuskaa, ja ilta-aurinko paistaa taas. Siispä mittari ja hosteliin. Hostelin ulko-oven edessä istuskeli neitonen, joka tyynesti naputteli whatsappia tai mitä lienee. Nykäisin ovea, mutta hän sanoi että cerrado, ovi on lukossa eikä ketään sisällä. Nyt alkoi oikeesti keittämään. Olisin napannut samantien taksin ja mennyt jonnekin muualle, mutta pahaksi onneksi seutu oli niin rauhallista ettei siellä pahemmin taksit pörränneet. Vähän ajan kuluttua paikalle tuli mukava tanskalaispari, jolla oli avaimet ja päästiin sisään. He kertoivat, että paikka on vähän niinkuin omatoimihostel, henkilökuntaa ei juurikaan näy.Jokaiselle annetaan avain ulko-oveen, ja kulku omien aikataulujen mukaan. Sain ohjeet mistä löydän supermercadon, ja lähdin hakemaan vihdoinkin sitä iltapalaa. Sillä välin maailman ystävällisin omistajapariskunta oli saapunut paikalle, ja ilman heidän tosi avointa, maailmoja syleilevää asennettaan olisin häippässyt heti seuraavana aamuna toiseen majoitukseen.

Vuokrasin pariksi päiväksi mönkijän, ja se sai mut saaren kuninkaaksi! Brute force, se peli on pelkkää raakaa voimaa ja teurastusta. Ajaminen on melkein kuin tietsikkapeli, mitä tyylikkäämmin ohitat teiden etanat, sitä enemmän saat pisteitä. Mulle niitä pisteitä on rapissut ennätysmäärä. Pariin lehmään meinasin tosin törmätä, mutta selvisin ilman katolleen menoa. Välillä mutkissa mentiin kahdella pyörällä, mutta vain raukka painaa jarrua! Palautin pelin, ja laskeuduin haikeana takaisin kuolevaisten joukkoon .

Saaren korkeimmalla kukkulalla on hyvät näköalat, ja myös saaren vanhin babtistikirkko. Menin sinne lauantaina parit kuvat ottamaan. Kirkon kellotorniin pääsee kiipeämään vajaan euron maksua vastaan, ja sieltä avautui kivat näköalat. Katelin että sunnuntaina kirkossa on tarjolla livegospelia, sinne siis sunnuntai-aamupäivällä suuntasin. Ei ihan Cleophus James´n tasoa (Blues Brothers), mutta ihan iloista ja Suomen kirkonmenoista poikkeavaa menoa kumminkin. Tosin enpä ole juurikaan kotimaan palvosmenoissa viimeaikoina piipahdellut...

San Andres on mukavan kompakti, ei liian iso,mutta kuitenkin paljon nähtävää. Saarelaiset ovat ystävällisiä, ja mun hostel, muut vieraat ja isäntäväki ovat ihan supereita. Rentoa Karibian meininkiä, reggaeta, calypsoa ja caipirinhaa.

Mönkijää, biitsiä, palanutta nahkaa, hartautta (heh), löysäilyä, uusia frendejä ja vikana päivänä sukeltelua. Siitä on San Andres tehty.

Sukeltamaan mentiin vähän Karibian malliin. Olisin mieluusti ottanut vähän kamatsekkiä ym. refreshiä Dive Masterilta, kokematon sukeltaja kun olen, mutta eipä mitään, sinne vaan. Ei siis ihme, että ilma loppui pullosta vaikka näytin merkeillä että vähiin käy. Melko vänkä fiilis kun ei oo enään mitä hengittää, mutta luojan kiitos että oltiin jo niin lähellä pintaa ettei tarvinnut miettiä paineentasausta, pystyin siirtymään snorkkeliin. Mutta  hauskaa oli pitkästä aikaa pinnan alla.