Pummin Aussi-Paulilta - tai oikeammin Paul tarjosi - kyydin Iguazun lentokentältä kaupunkiin. Se kannatti, sillä taksi olisi maksanut varmaan 40-50 euroa. Paul oli tilannut kuljetuksen etukäteen omasta majapaikastaan, ja otti mut ystävällisesti kyytiin. Kiitin kaveria hänen hostelinsa edessä, ja lähdin siitä etsimään omaa yöpaikkaani. Ilta oli pitkällä, olin aika puhki koko päivän matkustamisesta, luihun näköiset kaverit tuijottivat mua rähjäisen baarin terassilta vähän turhan pitkään, katuvalot loppuivat, tienoo näytti häijyltä eikä mulla ollut ihan tarkkaa kuvaa sijainnistani. Ei ollut mikään kauhean hyvä fiilis, ja pitikin aika-ajoin katella taaksepäin seuraako siellä joku. 

Hostel tuli kuitenkin lopulta vastaan, ja kirjauduin sisään. Vastaanotto oli tosi lämmin. Sain rennolta, vanhemmalta hipin oloiselta hepulta pitkän tietopaketin putouksista ja vinkkejä siitä, miten siellä kannattaa kierrellä. Hostelin ilmapiiri oli hyvä, wifin salasana 'nostress' kuvasi osuvasti paikkaa. Otin iltaoluen hostelin ulkobaarissa, jutellen hetken niitä näitä parin australialaisen ja kanadalaisen reppureissaajan kanssa. 

Aamulla maailma näytti ihan toisenlaiselta. Ehkä vähän nuhjuinen yleisilme, mutta ihan kivan näköistä naapurustoa tää on. Ilmasto näillä leveyksillä on trooppinen, ja täällä sataa aina. Pikku tihkua tulee lähes koko ajan, mutta myös samaan aikaan auringonpaisteen kanssa.

Rio Iguazu on rajajoki. Avenida Tres Fronteras -kadun päästä voi nähdä samaan aikaan Argentiinan, Paraguayn ja Brasilian.

vasemmalla siintää Paraguay, oikealla Brasilian rantaa

Iguazun putoukset ovat se syy, minkä tähden tänne tullaan. Niistä on aika vaikea sanoa mitään. Sanat eivät vaan riitä kuvaamaan sitä mahtavuutta, mutta kuivana faktana: putouksia on 2,5 kilsan matkalla yhteensä 275, ja korkeimmat niistä ovat 80 metrisiä. Putoukset ovat maailman kolmanneksi suurimmat heti Niagaran ja Victorian jälkeen. Vesimassoja pääsee ihastelemaan ihan vierestä, alhaalta ja ylhäältä, ja jos ottaa venetripin, niin pääsee vieläpä kosketusetäisyydelle niistä. Ja voin vakuuttaa, että silloin kastuu, ja huolella!

Ehkä on hyvä antaa vaan kuvien puhua puolestaan. No sen verran vielä että sitä tynnyriä ei sitten mistään löytynyt, varmaan parempi niin. Tosin sisälläni asuvaa crash test dummya se harmitti vähäsen.

Viimeinen ja mahtavin, Garganta del Diablo, Paholaisen kurkku.

Päivän kruunasi lipuminen soutuveneellä alavirtaan. Täydellinen rauhoittuminen putousten jylinän jälkeen.

Toi nenä oli mun limutölkisssä. Varasteleva Coati, Etelä-Amerikan pesukarhu.