Minibussi poimi meidät kyytiin hostelin edestä aamusella, ja lähdimme ajamaan kohti Valparaisoa. Tie vei meitä laaksojen ja viinitarhojen halki kohti Tyyntä Valtamerta. Hauska oli ajella keskellä maisemia, joissa tehdään niitä viinejä joita me lipitellään himassa kieli pitkänä.

Eka stoppi Valparaisossa oli Pablo Nerudan koti, joka toimii nykyisin museona. Se teki vaikutuksen. Mullekaan ei tekisi tiukkaa asua viisikerroksisessa talossa Valparaison kukkuloilla, herätä aamulla neljännen kerroksen makkarissa jonka suurista ikkunoista näköalat satamaan, kivuta ehkä aamiaisen jälkeen viitoseen työpöydän ääreen, katellen kerrosta korkeammalta sataman laivoja ja kaupungin täyteen rakennettuja kukkuloita. Robustit lankkulattiat, rapatut seinät ja espanjalaistyyppiset kaariovet joista pidän tosi paljon. Karuselliheppa 1800-luvulta olkkarissa, muutenkin uniikki sisustus. Ei paha. Sisällä ei saanut kuvata, mutta käykääpä kurkkaamassa jos satutte joskus Valparaisoon.

Seuraavaksi sitten se shit hit the fan, ja lujaa. Amanda, joka oli ollut ihan supertarkka, lähes skitso omista kamoistaan, jätti Plaza de Alemanialla ihan nopealla pysähdyksellä reppunsa autoon. Auton ikkuna oli auki, ja niin siinä tietysti kävi että reppu pöllittiin. Vastoin kaikkia vaistojaan hän oli ottanut ihan kaikki tärkeät kamansa mukaan. Repun mukana hävisi totaalisesti kaikki arvokas: passi jossa viisumi USA:han, joka on hänelle duunien takia elintärkeä, luottokortit, rahat, kamerat, bussi- ja lentoliput. Hänen piti jatkaa matkaa seuraavana päivänä Argentiinaan, ensin Buenos Airesiin musiikkifestareille ja sieltä Iguazun putouksille, mutta kaikki noi suunnitelmat mureni sekunnissa.

Tunnelmat olivat sitten sen mukaiset loppupäivän aikana. Amanda oli tottakai ihan shokissa, me muut elettiin mukana, ja opas koitti selvitellä asioita poliisiasemalla.

Valparaiso on tunnettu varkaistaan, muuten se on kaunis kukkuloille rakennettu satamakaupunki. Naapurikaupunki Plata del Mar on puolestaan tunnettu rannoistaan ja hyvinvoivista asukkaistaan.

Mulla oli alustavat jatkosuunnitelmat tehtynä mutta onneksi ei mitään buukattuna. Oli siis itsestäänselvää että jään auttamaan Amandaa, ja jatkoin varaustani hostelissa parilla päivällä. Pystyin lainaamaan hänelle hänen tarvitsemansa rahasumman kunnes hän saa järkättyä sitä kotoaan.

Tärkeintä oli saada asiakirjat kuntoon nopeasti, joten heti seuraavana aamuna lähdimme ensin Australian konsulaattiin ja sen jälkeen USA:n suurlähetystöön hoitamaan passi- ja viisumiasioita. Australian passi hoitui onneksi vielä samana päivänä, mikä oli helpotus, koska muuten se olisi venynyt viikonlopun yli. USA:n viisumi on vähän hankalampi asia, mutta edistyi sekin. Koska raha-asiatkin alkoivat järjestyä kotiväen avulla, mun oli aika jatkaa matkaa uudet suunnitelmat tehtynä.