Isla San Andresissa matkalla lentokentälle vanhempi, kuivettunut taksikuski ajoi sitä Juan Pablo Montoyaa niinkuin kaikki muutkin täällä. Kaveri ansaitsi ruhtinaalliset tipit (noin 1,5 euroa) vetämällä yhtäkkiä liinat kiinni, nousemalla autosta ja nostamalla nyrkinkokoisen koiranpennun keskeltä tietä, jossa se oli varmaan ensimmäistä kertaa elämässään opettelemassa rapsuttamaan takakoivellaan korvantaustaansa. Kuski nosti pennun tyynesti naapurin aidatulle patiolle ja sanoi että tuolla se on paremmassa turvassa, ei kaikki autoilijat välitä.

Olin varannut hyvää aikaa kentälle. Eilisestä oli jäänyt 2 olutta, jotka ajattelin hörpätä ennen lentoa. Check-in vei kuitenkin aika reilusti aikaa, edessä kun oli kaiken maailman säheltäjää. Toiselle bisselle ei siis jäänyt aikaa. Tarjosin sen spontaanisti kaverille, joka on siellä varmaan provikkapalkalla tarjoamassa matkustajille matkapakaasien muovikelmutuspalvelua. Kaverin yllättynyt ja kiitollinen hymy korvasi sen noin 80 senttiä minkä kalja oli tullut mulle kustantamaan. Hyvät vibat jäi San Andresista.

Lentokentältä tultaessa kohti Santa Martaa tie kulkee vuoren rinnettä. Ilta oli jo tumma, ja kaupungin valot kauniit. Ensin näkyviin tulee El Rodaredon kaupunginosa, siitä vähän hämäävästi jatketaan vielä pimeään, kunnes itse Santa Marta putkahtaa esiin, ja laskeutuminen kaupunkiin alkaa.

Mä oon nyt vähän jumittunut tänne Santa Martaan. Kaupunki itsessään on tosi kiva, ei siinä mitään, ja kun tässä on kuitenkin aika tiheään maisemat vaihtuneet niin tuntuu ettei tässä nyt tartte kiirehtiä minnekään. Oon sitäpaitsi saanut kivoja lokaaleja kavereita jotka mielellään pitää mua matkassaan. Näkee myös vähän niinkuin paikallisen silmin kaupunkia. En taatusti olisi omin nokkineni löytänyt kaupungin parasta ceviche- tai empanadaspaikkaa.

Mun hostel on kivalla paikalla - se sijainti nyt on yksi tärkeä kriteeri kun valkkaan majoitusta - vanhassa kaupungissa. Kapeita katuja, kivoja aukioita ja pikku rafloja. Kaupungin ranta on kivenheiton päässä, mutta vaikka siellä porukkaa käy, se ei ole kovin houkutteleva. Vähän likaisenoloinen, huvivene- ja kauppasataman puristuksessa. Rantapromenaadia on kyllä ihan kiva kävellä, ja saattaapa rantakivikosta ravunkin bongata. Vähän matkaa ulapalle kohoaa aika upean näköinen majakkasaari.

Pääkatu on tupaten täynnä pikku myyntikojuja. Niistä saa ihan mitä tahansa, vaatteista ja pienraudasta vaikkapa puhelimen korjaukseen. Meteli on valtavaa. Joka kymmenen metrin välein on jossain kojussa tai liikkeessä ämyri, joka huutaa täysillä lattarimusiikkia. Taitaa tulla aikamoinen kulttuurishokki, kun palaan takaisin tasaisenharmaaseen Suomeen.

Biitsipäivä Buritacassa, makea rantsu 30-40 minsan ajomatkan päässä Santa Martasta. Jokisuu, jossa joen puolella on makeaa ja lämpimämpää vettä, ja meren puolella vilpoisampaa. Oli kiva leikkiä ensin meren tyrskyissä, ja sen jälkeen mennä lämmittelemään joelle kylpyyn. Sieltä sai vuokrata kajakkeja noin femmalla tunti, joten pikku melonta joella oli paikallaan.

Menomatkalla pysähdyttiin tienvarsigrillille. Siellä haukattiin grillattu banaani, jonka sisään tungettiin juustoraastetta. Kylkeen chorizo-makkara ja arepaleipä, kiva makukokemus. Meinattiin siinä menomatkalla ajaa tietä ylittävän iguaaninkin yli, mutta kumpikin kerkesi väistämään. Jäi (onneksi) liskokeiton raaka-aineet saamatta. Buritacan rantaravintolassa, jonka ulkoasu ei nyt hirveästi vakuuttanut, sai mainion keiton merenelävistä.

La Quinta de San Pedro Alejandrino on Santa Martassa vähän niinkuin must see, siellä näki viimeisen kerran päivänvalon Liberator, Simón Bolívar. Kaveria pidetään täällä aika arvossaan, onpa tuo Boliviakin nimetty hänen mukaansa. Mutta ei ihan syyttä, hän kun johti näiden kulmien vapauttamista espanjalaisilta.

La Quinta de San Pedro Alejandrino on hacienda, joka on museoitu. Ei ihan vaatimaton sellainen, puistoalueineen 15 hehtaaria. Asuintilat on pidetty sellaisenaan kuin ne olivat Bolivarin aikana, ja muissa tiloissa toimii mm. taidemuseo. Käymisen arvoinen paikka kaikenkaikkiaan, ei se kokonaisen maanosan vapauttaminen vieraan vallan ikeen alta ihan joka häiskältä onnistuisi.

Ja sitten sen chevichen kimppuun. Aina ei kattauksen tartte olla kummoinen, kunhan se tekeminen on hallussa.