Urinaali saatiin korjattua eikä mua kait henkilökunta sen suuremmin vihaa.

Medellinillä on aika rankka historia. Laimeasti sanottu kaupungista, joka oli Pablo Escobarin ja huumekartellien aikaan maailman vaarallisin kaupunki. Meno on nykyisin aivan erilaista, kaupunki on noussut todella syvältä uuteen kukoistukseen. Tottakai lieveilmiöt ovat samat kuin missä tahansa muussa suurkaupungissa, mutta silmitön väkivalta, jengisodat ja ihmisten kidnappaamiset on kitketty pois.

Paisat, kuten medelliniläiset itseään kutsuvat, ovat ylpeitä siitä, että kaupunki on nykyisin yhtä turvallinen kuin mikä tahansa muu kaupunki Etelä-Amerikassa. Metro on uuden ajan symboli, erittäin tärkeä kaupunkilaisille. Sen huomaa, en ole ikinä missään ollut yhtä siistissä metrossa. Yhtään graffittia tai töhryä ei löydy, yhtäkään roskaa ei heitetä metron lattialle, vaunut ovat puhtaat ja aivan kuin uudet. Metrolinjaan kuuluvat myös köysiradat, jotka nostavat kabiinihissejään kaupungin kukkuloiden faveloihin. On helppo ymmärtää, mikä helpotus ne ovat alhaalla kaupungilla työssä käyville.

Kävin ihmettelemässä pikku sateessa Parque Exploraa ja Jardin Botanicoa, tiedepuistoa ja kasvitieteellistä puutarhaa. Kummatkin ovat mielenkiintoisia paikkoja, ja paikallisten suosiossa. Katselin hetken elämäni ensimmäistä live stand-up koomikkoa. Tosin aika paljon meni ohi pikku kielimuurin takia. Paikallisilla oli suunnattoman hauskaa, joten eiköhän kaveri osannut asiansa. Sen verran ymmärsin, että se sama pieruhuumori, joka riemastutti kiinalaisneitosia Ushuaiassa, puri myös medelliniläisyleisöön. Juustoarepa vei nälän ja kielen mennessään.

Opastettu, ilmainen (tipit) kävelykierros tutustutti kivasti keskustan nähtävyyksiin. Ja niitä tietty riittää. Aika pysäyttävä niistä on Parque San Antonio, jota reunustavat Boteron lahjoittamat patsaat. 1995 aukiolla järjestettiin konsertti, jonka loppuhetkillä lintupatsaan juureen jätetty räjähdereppu räjähti tappaen 20 ihmistä. Botero halusi, että vahingoittunut patsas jätetään paikoilleen, etteivät ihmiset unohtaisi, ja lahjoitti sen viereen uuden samanlaisen. Haavoittunut lintu kertoo väkivaltaisesta menneestä, uusi lintu tuo uskoa tulevaan.

Päiväreissu yhdelle Escobarin lukuisista haciendoista, värikkääseen Guatapen pikkukaupunkiin ja La Piedralle, 200 metriä korkealle monoliitille. Escobarilla kun tulot olivat parhaimpina aikoina milli päivässä, niin huvilakin oli sen näköinen. Ja tää ei suinkaan ollut futis- ja tenniskenttineen läheskään suurin. Mainittakoon, että siellä suurimmassa oli eläintarha, jossa oli mm. Afrikasta tuotuja virtahepoja. Virtahevot, kuten elolliset yleensäkin, tuppaavat lisääntymään, ja Kolumbialla on nykypäivänä pienoinen ongelma Escobarin virtahepojen lukuisten jälkeläisten kanssa...

Guatapen huvila on tekojärven rannalla. Järvi syntyi, kun joki päätettiin padota vesivoimalaa varten. Vanha Guatape jäi järven pohjalle, ja kaupunki siirrettiin uuteen paikkaan. Vanhasta kaupungista näkee hyvällä säällä talojen katot veden alla, ja kirkontorni kohoaa vedestä.

Medellinin ja Calin kartellien välit eivät olleet varsinaisesti ystävälliset. Niinpä calilaiset päättivät tuhota Escobarin omaisuutta ja räjäyttää huvilan. Ihan kappaleiksi sitä ei saatu, huumepomot kun panostavat tällaisten tapausten varalta tehden rakennuksistaan lähes bunkkereita. Jälki on kuitenkin aika tuhoisaa. Nykyisin paikan omistaa Escobarin entinen hovimestari. Escobar rakennutti myös erillisen baari- ja ravintolarakennuksen, joka on toiminnassa ja kestitsee vierailijoita.

Guatape, värikäs ja kaunis. Aikataulun vuoksi kaupunkiin tutustumiseen oli vain tunnin verran aikaa. Olisi siellä voinut viihtyä vähän pitempäänkin.

Viimeisenä sitten kunnon jumppaa. Kun on noi reippailut jääneet vähän vähemmälle viime aikoina, niin 742 porrasta tuntuu - monelta portaalta. Näköalat monoliitin huipulta olivat kyllä palkitsevat.

Illaksi takaisin Medelliniin ja uusia kujeita suunnittelemaan.