Muutama vuosi sitten tutustuin Kashmirin hiihtoreissullani amerikkalaiseen Michaeliin, joka viettää osan vuodesta Vermontissa lumilautaillen, ja osan Panaman kodissaan. Valitettavasti Michael on nyt jenkeissä joten en saanut tilaisuutta nähdä häntä pitkästä aikaa, mutta hän tarjosi todella ystävällisesti San Carlosin asuntonsa mun käyttööni. Niinpä olen viettänyt reilun viikon verran kissanpäiviä 'omassa' kaksiossani Tyynen Valtameren rannalla.

San Carlos ei todellakaan ole mikään turistimesta, vaan rauhallinen ja unelias pikkukylä vajaan sadan kilsan päässä Panama Citystä. Eloni on ollut täällä tosi rauhallista, jonkun verran biitsiä ja paljon e-kirjojen lukemista patiolla, joko kiikkustuolissa tai riippumatossa. Naapurit ja yleensäkin kaikki vastaantulijat ovat tosi mukavia, on poikkeuksellista jos ei kohdattaessa hymyillä ja tervehditä iloisesti, niitä latinoluonteen parhaita puolia.

'

Havahduin siihen, että lompsassa oli jäljellä enää 2 taalaa, ja kylän ainoa pankkiautomaatti oli out of order. Täällä eletään vielä sellaista aikaa, että luottokortilla maksaminen ei ole kaupoissa eikä rafloissa mikään itsestäänselvyys. No, dollarilla pääsin onneksi bussilla automaatille naapurikylään Coronaroon. Se olikin jo ihan eri maailma. Isoja ostareita, kerrostaloja, Mäkkäri, Kentucy Fried Chicken, samoja liikkeitä kuin vaikkapa Kampin Kauppakeskuksessa. Aika vastenmielinen osoitus siitä miten nopeasti kasvava talous voi pilata aitouden. Myönnettäköön kuitenkin että käytin hyväkseni ison supermarketin sortimenttia, omassa kylässä kun on aikas vaatimatonta tarjonta niissä parissa pikkukaupassa. Äkkiä piti kuitenkin asiat hoidettuani päästä häippäsemään, joten hyppäsin seuraavaan paikallisbussiin.

Luottamusta ei juurikaan herättänyt se seikka, että keskellä tuulilasia oli siitä kolmanneksen peittävä taulu-tv, jossa pyöri joku jenkkileffa. Se ei onneksi ollut se kuskin kiinnostuksen pääkohde, enemmän suharia kiinnosti puhelin jota se räpläsi koko ajan, ja se ihan päällimmäisin kiinnostuksen kohde oli koittaa survoa kaasupoljin lattian läpi pannuhuoneeseen. No, nopeasti oltiin perillä, ja onneksi ilman mitään haaveria. Aika jännää se matkanteko Pan-American Highwayllä kuitenkin oli tän rallikuskin kyydissä.

El Valle Anton sijaitsee parikymmentä kilometriä sisämaahan päin, mukava ja käymisen arvoinen pikkukylä. Se on monen Panama Cityläisen suosikkikohde, useat ovat hankkineet sieltä itselleen vapaa-ajan asunnon. Tein sinne päiväretken, löyhänä suunnitelmana käydä vilkaisemassa vuosituhansia vanhoja kalliomaalauksia. Maalaukset ovat luontopolun ensimmäinen nähtävyys, polun jonka päätepiste on vuorenhuippu, La India Dormida, Nukkuva Intiaaninainen. Nimensä se on saanut muodostansa, jonka voi helposti nähdä esittävän nukkuvaa naista, ja tietysti siihen sovitetusta legendasta. Matkalla ylös on myös muutakin nähtävää, mm. vesiputouksia ja lisää kalliomaalauksia.

Mulla ei ollut mitään tarkoitusta nousta huipulle, vaikka tietysti näköaloja sieltä kehuttiinkin joka paikassa. En ole silleen toppiorientoitunut, että joku huippu pitäisi ehdoin tahdoin 'valloittaa'. Tykkään kyllä nousta kaltevaa pintaa, mutta vaan sitä seuraavan laskun takia. Joka tapauksessa, jonkinlaisen sinnikkyyden ajamana, askel askeleelta, lähestyin huippua muiden nähtävyyksien kautta, ja lopulta totesin olevani - yltä päältä hikeä possun lailla valuen - niin lähellä huippua, että päätin mennä loppuun saakka. Näkymät kylään ja muutenkin olivat niin upeat, etten katunut hetkeäkään ponnistelujani nousun aikana.

Okei, nousu oli paikoitellen kovinkin jyrkkä, mutta eipä se vetänyt vertoja laiskiaisen reitille. Hassu pikku otus kun oli kivunnut huipulle usean kymmentä metriä aivan pystysuoraa kalliota pitkin. On ne uskomattomia eläimiä uskomattomine kynsineen!

Matka alas menikin sitten huomattavasti nopeammin, ja mulle jäi hyvää aikaa palkita itseni ponnisteluistani Cesar-salaatilla ja Balboa-bissellä, ennenkun hyppäsin taas tunnelmalliseen paikallisbussiin kohti San Carlosin kotia.