Pääaukiolla voi hypätä 'Willyyn', nelivetojeeppiin, ja mennä päiväretkelle Valle de Cocoraan, upeaan laaksoon parinkymmenen minsan ajomatka päässä.

Laaksossa on mm. upeita kolumbialaisia jättiläispalmuja, jotka voivat kasvaa 60 metrisiksi. Viiden kilometrin haikin, nousua nelisensataa vertikaalimetriä, päässä on 'Hummingbird house', metsänvartijan tupa kolibreineen. Sinne pääsi maksamalla 5000 pesoa, vähän vajaa 1,5 euroa, ja hintaan sisältyi myös kaakao juustolla! Kolibrit pörräsivät ihan siinä ihmisten vieressä välittämättä juurikaan yleisöstä. Majalle päästyäni alkoi satamaan. Koska polkua tuvalle käyttivät myös hevoset, jo menomatkalla paikoin haastava reitti muuttui kaupan päälle aika mutavelliksi. Heposia tuntui koko homma vaan naurattamaan julmetusti, näin sen ainakin niiden eleistä tulkitsin.

Hyppäsin bussiin ja tulin Armenian kautta Caliin. Huomenna lentsikaan ja matka kohti kotia alkaa. Niin kait se on, että kaikella on alkunsa ja loppunsa. Olis tehnyt mieli vielä jatkaa vaikka kuinka pitkään näissä upeissa puitteissa, mutta nyt näin. Ja sainhan mä täällä jotakuinkin puoli vuotta viettää, että en juurikaan valita.

Sain nähdä upeita ja joskus vähän vähemmän upeita paikkoja. Enimmäkseen kuitenkin niitä upeita, ja taatusti erilaisia. Paljon kauniita, kummallisia uusia eläintuttavuuksia. Nytkin tässä keskikaupungin hostelissa kattelen, kun gekkolisko kipittää tuossa katossa ja naksuttelee mulle gekonkielellä jäähyväisiä. Luonto on upeaa, samoin myös ihmisten luomukset. Machu Picchu, Perrito Moreno, Bocas del Toron delfiinit. Iguaani, joka jäi melkein meidän auton alle:)

Samoin tutustuin hienoihin ihmisiin, koin ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Iloisia ihmisiä. Vaikka materiasta tekiskin tiukkaa, niin silti voi aina kadulla panna salsaksi ja nauttia siitä mitä on. Kadut kaikkialla pursuavat elämää. Kolumbialaiset rakastavat meteliä, mulle sanottiin, ja voin allekirjoittaa, että sama koskee koko tätä maanosaa. Ihmiset täällä elävät elämää joka solullaan.

Kaikki ne hetket, joista oon kirjottanut, ja ne joita en julkaissut:) Toivottavasti pian taas uudestaan.

Pura Vida!

Medellinillä on aika rankka historia. Laimeasti sanottu kaupungista, joka oli Pablo Escobarin ja huumekartellien aikaan maailman vaarallisin kaupunki. Meno on nykyisin aivan erilaista, kaupunki on noussut todella syvältä uuteen kukoistukseen. Tottakai lieveilmiöt ovat samat kuin missä tahansa muussa suurkaupungissa, mutta silmitön väkivalta, jengisodat ja ihmisten kidnappaamiset on kitketty pois.

Paisat, kuten medelliniläiset itseään kutsuvat, ovat ylpeitä siitä, että kaupunki on nykyisin yhtä turvallinen kuin mikä tahansa muu kaupunki Etelä-Amerikassa. Metro on uuden ajan symboli, erittäin tärkeä kaupunkilaisille. Sen huomaa, en ole ikinä missään ollut yhtä siistissä metrossa. Yhtään graffittia tai töhryä ei löydy, yhtäkään roskaa ei heitetä metron lattialle, vaunut ovat puhtaat ja aivan kuin uudet. Metrolinjaan kuuluvat myös köysiradat, jotka nostavat kabiinihissejään kaupungin kukkuloiden faveloihin. On helppo ymmärtää, mikä helpotus ne ovat alhaalla kaupungilla työssä käyville.

Kävin ihmettelemässä pikku sateessa Parque Exploraa ja Jardin Botanicoa, tiedepuistoa ja kasvitieteellistä puutarhaa. Kummatkin ovat mielenkiintoisia paikkoja, ja paikallisten suosiossa. Katselin hetken elämäni ensimmäistä live stand-up koomikkoa. Tosin aika paljon meni ohi pikku kielimuurin takia. Paikallisilla oli suunnattoman hauskaa, joten eiköhän kaveri osannut asiansa. Sen verran ymmärsin, että se sama pieruhuumori, joka riemastutti kiinalaisneitosia Ushuaiassa, puri myös medelliniläisyleisöön. Juustoarepa vei nälän ja kielen mennessään.

Opastettu, ilmainen (tipit) kävelykierros tutustutti kivasti keskustan nähtävyyksiin. Ja niitä tietty riittää. Aika pysäyttävä niistä on Parque San Antonio, jota reunustavat Boteron lahjoittamat patsaat. 1995 aukiolla järjestettiin konsertti, jonka loppuhetkillä lintupatsaan juureen jätetty räjähdereppu räjähti tappaen 20 ihmistä. Botero halusi, että vahingoittunut patsas jätetään paikoilleen, etteivät ihmiset unohtaisi, ja lahjoitti sen viereen uuden samanlaisen. Haavoittunut lintu kertoo väkivaltaisesta menneestä, uusi lintu tuo uskoa tulevaan.

Päiväreissu yhdelle Escobarin lukuisista haciendoista, värikkääseen Guatapen pikkukaupunkiin ja La Piedralle, 200 metriä korkealle monoliitille. Escobarilla kun tulot olivat parhaimpina aikoina milli päivässä, niin huvilakin oli sen näköinen. Ja tää ei suinkaan ollut futis- ja tenniskenttineen läheskään suurin. Mainittakoon, että siellä suurimmassa oli eläintarha, jossa oli mm. Afrikasta tuotuja virtahepoja. Virtahevot, kuten elolliset yleensäkin, tuppaavat lisääntymään, ja Kolumbialla on nykypäivänä pienoinen ongelma Escobarin virtahepojen lukuisten jälkeläisten kanssa...

Guatapen huvila on tekojärven rannalla. Järvi syntyi, kun joki päätettiin padota vesivoimalaa varten. Vanha Guatape jäi järven pohjalle, ja kaupunki siirrettiin uuteen paikkaan. Vanhasta kaupungista näkee hyvällä säällä talojen katot veden alla, ja kirkontorni kohoaa vedestä.

Medellinin ja Calin kartellien välit eivät olleet varsinaisesti ystävälliset. Niinpä calilaiset päättivät tuhota Escobarin omaisuutta ja räjäyttää huvilan. Ihan kappaleiksi sitä ei saatu, huumepomot kun panostavat tällaisten tapausten varalta tehden rakennuksistaan lähes bunkkereita. Jälki on kuitenkin aika tuhoisaa. Nykyisin paikan omistaa Escobarin entinen hovimestari. Escobar rakennutti myös erillisen baari- ja ravintolarakennuksen, joka on toiminnassa ja kestitsee vierailijoita.

Guatape, värikäs ja kaunis. Aikataulun vuoksi kaupunkiin tutustumiseen oli vain tunnin verran aikaa. Olisi siellä voinut viihtyä vähän pitempäänkin.

Viimeisenä sitten kunnon jumppaa. Kun on noi reippailut jääneet vähän vähemmälle viime aikoina, niin 742 porrasta tuntuu - monelta portaalta. Näköalat monoliitin huipulta olivat kyllä palkitsevat.

Illaksi takaisin Medelliniin ja uusia kujeita suunnittelemaan.

Jotenkin tuntuu, että noi siirtymiset aiheuttaa mulle aina pikku ekstrapöhinää. Santa Martassa edellisenä iltana ennen lentoa mulle kerrottiin, että huomenna olis sitten yleislakko vastalauseena kahden poliisin murhalle. Taksit ja julkinen liikenne ovat pysähdyksissä, sulle voi tulla ongelmia päästä kentälle. Ekstrakuumotusta, mutta onneksi kuitenkin sain seuraavana päivänä mittarin lentokentälle. Lento oli tosin myöhässä, mutta pääsin kuitenkin matkaan.

Taakse jäivät Santa Marta, Karibia, ystävät ja helle. Sekä kotikatuni Calle14:n hostelit, joita kerkesin vaihdella varmaan neljään kertaan, aina sen mukaan, mistä löytyi tilaa seuraaviksi päiviksi.

Medellinin kentältä on tunnin matka kaupunkiin. Hyppäsin colectivoon, paikallisbussiin, joka on taksia halvempi vaihtoehto. Hetikohta alkoi satamaan, kuvasti vähän omiakin fiiliksiä.

Bussi jätti mut keskustaan, ja jatkoin loppumatkan kimppataksilla saksalaiskundin kanssa, jolla oli matka samaan suuntaan. Kirjauduin sisään Purple Monkey Hosteliin, ja kävin itapalalla lähiraflassa. Oli viileää ja sateista, enpä ole moista kokenut sitten joulukuun alun ja Suomen.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli ensin Pueblito Paisa, kaupungin sydämessä olevalle kukkulalle rekonstruoitu antiokialaiskylä. Paremmalla säällä sieltä olisi myös paremmat panoraamanäkymät kaupunkiin ja sen kukkuloille. Paikka oli ihan viehättävä. Pyörin siellä hetken, ja lounashetken ajoitin sattumalta sopivasti, kun raflan tv:stä alkoi el Clásico.

Medellinin metro on moderni ja toimiva. Se tosin matkaa koko ajan maan päällä ja toisen kerroksen tasolla, mutta kait sen voi silti metroksi määritellä. Lauantairyysis oli aivan mahdoton. Joka asema pullisteli väenpaljoudesta, ja porukka sulloutui väkisin ovista sisään. Aina moni joutui jäämään asemalle odottamaan seuraavaa junaa. Pääsin kuitenkin Parque Berrion asemalle, ja suuntasin kohti Plaza Boteroa.

Plaza on täynnä Boteron pyöreitä ja pullistuneita patsaita, ovat aika riemastuttavia. Aukion laidalla on taidemuseo, Museo de Antioquia, jonka ylin kerros on varattu pelkästään Medellinin oman pojan tuotannolle. On siellä toki muidenkin taiteilijoiden teoksia.

Tätä kirjoittaessani käväisin tuossa urinaalilla. Taisin painaa jäykkää huuhtelupainiketta aavistuksen verran liian ravakasti paikallisiin rakennusmateriaaleihin nähden, sillä sain aikaan huuhtelusysteemin hajoamisen ja helvetinmoisen vesisuihkun seinästä. Nyt on sitten hostel ilman vettä aamuun saakka kunnes korjausmiehet saapuvat, ja mä luikin seinänvieriä pitkin koittaen pysytellä mahdollisimman näkymättömissä.

Olin varannut hyvää aikaa kentälle. Eilisestä oli jäänyt 2 olutta, jotka ajattelin hörpätä ennen lentoa. Check-in vei kuitenkin aika reilusti aikaa, edessä kun oli kaiken maailman säheltäjää. Toiselle bisselle ei siis jäänyt aikaa. Tarjosin sen spontaanisti kaverille, joka on siellä varmaan provikkapalkalla tarjoamassa matkustajille matkapakaasien muovikelmutuspalvelua. Kaverin yllättynyt ja kiitollinen hymy korvasi sen noin 80 senttiä minkä kalja oli tullut mulle kustantamaan. Hyvät vibat jäi San Andresista.

Lentokentältä tultaessa kohti Santa Martaa tie kulkee vuoren rinnettä. Ilta oli jo tumma, ja kaupungin valot kauniit. Ensin näkyviin tulee El Rodaredon kaupunginosa, siitä vähän hämäävästi jatketaan vielä pimeään, kunnes itse Santa Marta putkahtaa esiin, ja laskeutuminen kaupunkiin alkaa.

Mä oon nyt vähän jumittunut tänne Santa Martaan. Kaupunki itsessään on tosi kiva, ei siinä mitään, ja kun tässä on kuitenkin aika tiheään maisemat vaihtuneet niin tuntuu ettei tässä nyt tartte kiirehtiä minnekään. Oon sitäpaitsi saanut kivoja lokaaleja kavereita jotka mielellään pitää mua matkassaan. Näkee myös vähän niinkuin paikallisen silmin kaupunkia. En taatusti olisi omin nokkineni löytänyt kaupungin parasta ceviche- tai empanadaspaikkaa.

Mun hostel on kivalla paikalla - se sijainti nyt on yksi tärkeä kriteeri kun valkkaan majoitusta - vanhassa kaupungissa. Kapeita katuja, kivoja aukioita ja pikku rafloja. Kaupungin ranta on kivenheiton päässä, mutta vaikka siellä porukkaa käy, se ei ole kovin houkutteleva. Vähän likaisenoloinen, huvivene- ja kauppasataman puristuksessa. Rantapromenaadia on kyllä ihan kiva kävellä, ja saattaapa rantakivikosta ravunkin bongata. Vähän matkaa ulapalle kohoaa aika upean näköinen majakkasaari.

Pääkatu on tupaten täynnä pikku myyntikojuja. Niistä saa ihan mitä tahansa, vaatteista ja pienraudasta vaikkapa puhelimen korjaukseen. Meteli on valtavaa. Joka kymmenen metrin välein on jossain kojussa tai liikkeessä ämyri, joka huutaa täysillä lattarimusiikkia. Taitaa tulla aikamoinen kulttuurishokki, kun palaan takaisin tasaisenharmaaseen Suomeen.

Biitsipäivä Buritacassa, makea rantsu 30-40 minsan ajomatkan päässä Santa Martasta. Jokisuu, jossa joen puolella on makeaa ja lämpimämpää vettä, ja meren puolella vilpoisampaa. Oli kiva leikkiä ensin meren tyrskyissä, ja sen jälkeen mennä lämmittelemään joelle kylpyyn. Sieltä sai vuokrata kajakkeja noin femmalla tunti, joten pikku melonta joella oli paikallaan.

Menomatkalla pysähdyttiin tienvarsigrillille. Siellä haukattiin grillattu banaani, jonka sisään tungettiin juustoraastetta. Kylkeen chorizo-makkara ja arepaleipä, kiva makukokemus. Meinattiin siinä menomatkalla ajaa tietä ylittävän iguaaninkin yli, mutta kumpikin kerkesi väistämään. Jäi (onneksi) liskokeiton raaka-aineet saamatta. Buritacan rantaravintolassa, jonka ulkoasu ei nyt hirveästi vakuuttanut, sai mainion keiton merenelävistä.

La Quinta de San Pedro Alejandrino on Santa Martassa vähän niinkuin must see, siellä näki viimeisen kerran päivänvalon Liberator, Simón Bolívar. Kaveria pidetään täällä aika arvossaan, onpa tuo Boliviakin nimetty hänen mukaansa. Mutta ei ihan syyttä, hän kun johti näiden kulmien vapauttamista espanjalaisilta.

La Quinta de San Pedro Alejandrino on hacienda, joka on museoitu. Ei ihan vaatimaton sellainen, puistoalueineen 15 hehtaaria. Asuintilat on pidetty sellaisenaan kuin ne olivat Bolivarin aikana, ja muissa tiloissa toimii mm. taidemuseo. Käymisen arvoinen paikka kaikenkaikkiaan, ei se kokonaisen maanosan vapauttaminen vieraan vallan ikeen alta ihan joka häiskältä onnistuisi.

Ja sitten sen chevichen kimppuun. Aina ei kattauksen tartte olla kummoinen, kunhan se tekeminen on hallussa.

Alkoi olla jo vähän nälkä, hostelin aamiainen oli ollut pari palaa paahtoleipää ja vesimelonia. Lennolla tarjottiin vaan kuppi kahvia. Hyvillä mielin kuitenkin ajattelin haukkaavani jotain Bogotan kentällä. Etsin siellä ensin lähtöporttiani, kunnes mulle kerrottiin että sun pitää vaihtaa terminaalia. Siihen hupeni se sapuska-aika. No, onneksi koneessa saa edes sen onnettoman lentsikkasafkan.

Lähtöportti oli vähän hankala löytää mutta löytyi kuitenkin. Se ei ollut vielä auki, mutta mikä lie etiäinen sai mut menemään siihen virkailijoiden luo ennen aikojani. Virkailija tsekkas mun lipun ja pyysi tax formia ??? Etkö muka tiedä, sun pitää maksaa turistivero, saat siitä lomakkeen jonka näytät saarella sinne tullessasi. Ilman lomaketta et pääse koneeseen. Ei jumalauta, kuulen vasta nyt asiasta ensi kertaa. Oon kuitenkin aika paljon saarta googlaillut, missään en ollut törmännyt moiseen. Kysyin virkailijalta että mitä ihmettä nyt? Kamat on varmaan jo ruumassa, en mä tänne voi nyt jäädä. Mimmiltä meni suu vähän mutkalle, ja se rupesi neuvottelemaan kollegansa kanssa, käyden välillä naapuriportilla.

Virkailija tuli takas, kysyin että oikeesti, mistä sen formun voi ostaa, hän pyysi vaan venaamaan. Mulla jo tässä vaiheessa valui hiki ympäri kehoa, ja joskus se sekunttiviisari heittää aika laukkaa. Pakko oli kuitenkin vaan patsastella siinä. Lopulta toinen nainen tuli kassalippaan kanssa, josta se taikoi noita lomakkeita. Päivänselvää oli, että vain käteismaksu käy, ja olin tietysti pantannut automaatilla käyntiä. Nyt alkoi iskeä jo todella paniikki. Äkkiä ulos, luojan kiitos automaatti löytyi heti, takas turvatarkastukseen ja täyttä laukkaa portille. Loppujen lopuksi aika riitti ihan hyvin, mutta kyllä noi vaan on aika kuumottavia tilanteita.

Nälkä nakersi suolenmutkaa, joten tällä lennolla tarjottu 50g suolapähkinäpussi tuntui aika kehnolta naljailulta. San Andresin kentällä oli ensimmäisenä ziljoonan ihmisen jono, kaikki rekisteröitiin sen turistikortin tietojen perusteella. Tästä kun selvittiin, niin kamat hihnalta ja seuraavaan jonoon. Tän jonon päässä tehokkaat tullimiehet aukaisivat joka ainoan laukun, ja penkoivat sisältöä. Tosin mulla ei oo hajuakaan, mitä ja miksi, koska tullimies avasi mun rinkan, pyöräytti siellä vaan käsiään pari kertaa ja homma oli siinä. Ehkä ne vaan halusi näyttää mahtiaan, tiedä noista.

Mutta joo, pikku kommervenkit kentällä, nälkä, omaan silmään turha jonottelu, saatanan siittämien pikkulasten vinkuna ja hysterinen itku jonossa, kaikki sai v-käyrän aika korkealle. Mutta tranquila hombre, kohta oot hostelissa, meet joko syömään tai käyt ostamassa sapuskaa, ja ilta-aurinko paistaa taas. Siispä mittari ja hosteliin. Hostelin ulko-oven edessä istuskeli neitonen, joka tyynesti naputteli whatsappia tai mitä lienee. Nykäisin ovea, mutta hän sanoi että cerrado, ovi on lukossa eikä ketään sisällä. Nyt alkoi oikeesti keittämään. Olisin napannut samantien taksin ja mennyt jonnekin muualle, mutta pahaksi onneksi seutu oli niin rauhallista ettei siellä pahemmin taksit pörränneet. Vähän ajan kuluttua paikalle tuli mukava tanskalaispari, jolla oli avaimet ja päästiin sisään. He kertoivat, että paikka on vähän niinkuin omatoimihostel, henkilökuntaa ei juurikaan näy.Jokaiselle annetaan avain ulko-oveen, ja kulku omien aikataulujen mukaan. Sain ohjeet mistä löydän supermercadon, ja lähdin hakemaan vihdoinkin sitä iltapalaa. Sillä välin maailman ystävällisin omistajapariskunta oli saapunut paikalle, ja ilman heidän tosi avointa, maailmoja syleilevää asennettaan olisin häippässyt heti seuraavana aamuna toiseen majoitukseen.

Vuokrasin pariksi päiväksi mönkijän, ja se sai mut saaren kuninkaaksi! Brute force, se peli on pelkkää raakaa voimaa ja teurastusta. Ajaminen on melkein kuin tietsikkapeli, mitä tyylikkäämmin ohitat teiden etanat, sitä enemmän saat pisteitä. Mulle niitä pisteitä on rapissut ennätysmäärä. Pariin lehmään meinasin tosin törmätä, mutta selvisin ilman katolleen menoa. Välillä mutkissa mentiin kahdella pyörällä, mutta vain raukka painaa jarrua! Palautin pelin, ja laskeuduin haikeana takaisin kuolevaisten joukkoon .

Saaren korkeimmalla kukkulalla on hyvät näköalat, ja myös saaren vanhin babtistikirkko. Menin sinne lauantaina parit kuvat ottamaan. Kirkon kellotorniin pääsee kiipeämään vajaan euron maksua vastaan, ja sieltä avautui kivat näköalat. Katelin että sunnuntaina kirkossa on tarjolla livegospelia, sinne siis sunnuntai-aamupäivällä suuntasin. Ei ihan Cleophus James´n tasoa (Blues Brothers), mutta ihan iloista ja Suomen kirkonmenoista poikkeavaa menoa kumminkin. Tosin enpä ole juurikaan kotimaan palvosmenoissa viimeaikoina piipahdellut...

San Andres on mukavan kompakti, ei liian iso,mutta kuitenkin paljon nähtävää. Saarelaiset ovat ystävällisiä, ja mun hostel, muut vieraat ja isäntäväki ovat ihan supereita. Rentoa Karibian meininkiä, reggaeta, calypsoa ja caipirinhaa.

Mönkijää, biitsiä, palanutta nahkaa, hartautta (heh), löysäilyä, uusia frendejä ja vikana päivänä sukeltelua. Siitä on San Andres tehty.

Sukeltamaan mentiin vähän Karibian malliin. Olisin mieluusti ottanut vähän kamatsekkiä ym. refreshiä Dive Masterilta, kokematon sukeltaja kun olen, mutta eipä mitään, sinne vaan. Ei siis ihme, että ilma loppui pullosta vaikka näytin merkeillä että vähiin käy. Melko vänkä fiilis kun ei oo enään mitä hengittää, mutta luojan kiitos että oltiin jo niin lähellä pintaa ettei tarvinnut miettiä paineentasausta, pystyin siirtymään snorkkeliin. Mutta  hauskaa oli pitkästä aikaa pinnan alla.

Täällä oloni on koostunut lähinnä laiskoista, päämäärättömistä kävelyretkistä vanhankaupungin kaduilla, kahvittelusta, punaviinilasillisesta tai oluesta mukavilla terasseilla ihmisiä katsellessa. Museoita löytyy monenlaisia mielenkiintoisia, mainittakoon niistä masentava inkvisitiomuseo, ahneutta tai oikeastaan enemmänkin silmänruokaa ruokkiva kultamuseo, jossa on esillä taidokkaita, vuosituhansia vanhoja kultakoruja, ja makuhermoihin käyvä kaakao- ja suklaamuseo!

Cartagenan kodissaan kirjoitteli aikansa myös muuan Gabriel Garcia Marquez.

En itse asiassa ole montaakaan kertaa poistunut vanhankaupungin muurien turvaa antavasta suojasta. Cartagena on vanha orjasatama, joka joutui aikanaan puolustautumaan milloin Ranskan tai Englannin lipun alla purjehtivia vihollisia vastaan. Kaupungin muureilla on mukava kävellä ja katsella samalla Karibiaa, joka on tuulisina viime päivinä ollut aika levoton vaahtopäineen ja rantatyrskyineen.

Kaupungin turvana kohoaa myös Castillo San Felipe de Barajas, massiivinen linnoitus, jonka rakentaminen aloitettiin 1500-luvulla. Menomatkan taitoin taksilla, joka verotti matkakassaani noin 2 euroa. Taisi muuten olla ensimmäinen taksikyyti, jossa kuskin kanssa tehtiin sinunkaupat. Kaveri oli kovin kiinnostunut Suomesta ja reissustani. Ja tietysti puheeksi nousi myös skandinaavinen ja latinomaailman naiskauneus.

Turistikrääsän ja matkamuistojen kaupustelijoita on jonkin verran, mutta eivätpä nuo haitaksi asti ole. Ymmärtävät kyllä kohteliaan 'no gracias'. Yhden kanssa jopa juteltiin pitkät tovit mun kotimaasta ja hänen syntymäsaarestaan sen jälkeen kun olin tehnyt selväksi, että budjettimatkalla olen ja matkamuistot ei vaan mahdu reppuun. Samoin hedelmäkärryjä näkee joka kulmassa.

Veneretki mangrovejoelle oli mieleenpainuva kokemus. Venekuski Manuel sauvoi meitä kapeissa mangrovemetsikön ympäröimissä tunneleissa. Puolimatkassa poikettiin tekemään kierros vaatimattomaan ulkoilmanäyttelyyn, jossa esitellään Kolumbian esihistoriallisia kulttuureja. Venemiehet saivat samalla ansaitsemansa lepotauon.

Väriä, elämää, historiaa. Kaunis Kolumbian Cartagena de Indias.

Okei, Casco Viejo, vanha kaupunginosa oli kiva, samaten satama-alue. Panaman Kanava, ei se vaan jätä piintynyttä meriromantikkoa kylmäksi. Oli upea katsella, miten kaksi toisiinsa kytkettyä purkkaria ja niiden perässä suunnaton rahtialus menivät sulusta läpi. Ja vielä kun tiedostaa sen, että kanavan merkitys maailmalle on luokkaa suunnaton.

Ehkä mun olisi pitänyt käyttää muutama päivä enemmän kaupunkiin, ehkä ei. Bocas del Torossa tapaamani italialais-kanadalainen, Panamaan eläköitynyt tenori(!) ohjeisti että pari päivää siellä riittää. Mitenkään sellaiset suurkaupunkifiilikset ei ole olleet missään vaiheessa tätä reissua, ellei nyt jonkun verran Buenos Airesissa.

Mutta kuitenkin, omalla tavallaan viehättävä, ja varmaan toisenlaisissa fiiliksissä pilvenpiirtäjiä ja suurkaupunkimeininkiä osaisi arvostaa ja katsella ihan toisella silmällä.

San Carlos ei todellakaan ole mikään turistimesta, vaan rauhallinen ja unelias pikkukylä vajaan sadan kilsan päässä Panama Citystä. Eloni on ollut täällä tosi rauhallista, jonkun verran biitsiä ja paljon e-kirjojen lukemista patiolla, joko kiikkustuolissa tai riippumatossa. Naapurit ja yleensäkin kaikki vastaantulijat ovat tosi mukavia, on poikkeuksellista jos ei kohdattaessa hymyillä ja tervehditä iloisesti, niitä latinoluonteen parhaita puolia.

'

Havahduin siihen, että lompsassa oli jäljellä enää 2 taalaa, ja kylän ainoa pankkiautomaatti oli out of order. Täällä eletään vielä sellaista aikaa, että luottokortilla maksaminen ei ole kaupoissa eikä rafloissa mikään itsestäänselvyys. No, dollarilla pääsin onneksi bussilla automaatille naapurikylään Coronaroon. Se olikin jo ihan eri maailma. Isoja ostareita, kerrostaloja, Mäkkäri, Kentucy Fried Chicken, samoja liikkeitä kuin vaikkapa Kampin Kauppakeskuksessa. Aika vastenmielinen osoitus siitä miten nopeasti kasvava talous voi pilata aitouden. Myönnettäköön kuitenkin että käytin hyväkseni ison supermarketin sortimenttia, omassa kylässä kun on aikas vaatimatonta tarjonta niissä parissa pikkukaupassa. Äkkiä piti kuitenkin asiat hoidettuani päästä häippäsemään, joten hyppäsin seuraavaan paikallisbussiin.

Luottamusta ei juurikaan herättänyt se seikka, että keskellä tuulilasia oli siitä kolmanneksen peittävä taulu-tv, jossa pyöri joku jenkkileffa. Se ei onneksi ollut se kuskin kiinnostuksen pääkohde, enemmän suharia kiinnosti puhelin jota se räpläsi koko ajan, ja se ihan päällimmäisin kiinnostuksen kohde oli koittaa survoa kaasupoljin lattian läpi pannuhuoneeseen. No, nopeasti oltiin perillä, ja onneksi ilman mitään haaveria. Aika jännää se matkanteko Pan-American Highwayllä kuitenkin oli tän rallikuskin kyydissä.

El Valle Anton sijaitsee parikymmentä kilometriä sisämaahan päin, mukava ja käymisen arvoinen pikkukylä. Se on monen Panama Cityläisen suosikkikohde, useat ovat hankkineet sieltä itselleen vapaa-ajan asunnon. Tein sinne päiväretken, löyhänä suunnitelmana käydä vilkaisemassa vuosituhansia vanhoja kalliomaalauksia. Maalaukset ovat luontopolun ensimmäinen nähtävyys, polun jonka päätepiste on vuorenhuippu, La India Dormida, Nukkuva Intiaaninainen. Nimensä se on saanut muodostansa, jonka voi helposti nähdä esittävän nukkuvaa naista, ja tietysti siihen sovitetusta legendasta. Matkalla ylös on myös muutakin nähtävää, mm. vesiputouksia ja lisää kalliomaalauksia.

Mulla ei ollut mitään tarkoitusta nousta huipulle, vaikka tietysti näköaloja sieltä kehuttiinkin joka paikassa. En ole silleen toppiorientoitunut, että joku huippu pitäisi ehdoin tahdoin 'valloittaa'. Tykkään kyllä nousta kaltevaa pintaa, mutta vaan sitä seuraavan laskun takia. Joka tapauksessa, jonkinlaisen sinnikkyyden ajamana, askel askeleelta, lähestyin huippua muiden nähtävyyksien kautta, ja lopulta totesin olevani - yltä päältä hikeä possun lailla valuen - niin lähellä huippua, että päätin mennä loppuun saakka. Näkymät kylään ja muutenkin olivat niin upeat, etten katunut hetkeäkään ponnistelujani nousun aikana.

Okei, nousu oli paikoitellen kovinkin jyrkkä, mutta eipä se vetänyt vertoja laiskiaisen reitille. Hassu pikku otus kun oli kivunnut huipulle usean kymmentä metriä aivan pystysuoraa kalliota pitkin. On ne uskomattomia eläimiä uskomattomine kynsineen!

Matka alas menikin sitten huomattavasti nopeammin, ja mulle jäi hyvää aikaa palkita itseni ponnisteluistani Cesar-salaatilla ja Balboa-bissellä, ennenkun hyppäsin taas tunnelmalliseen paikallisbussiin kohti San Carlosin kotia.

Osallistuin saaristokierrokselle, jonka satona upeita biitsejä, delfiinejä, laiskiainen jonka opas kävi ketterästi hakemassa puusta ja tarjosi omassa kädessä pideltäväksi, pelikaaneja, kookosdrinkki suoraan puusta, vaikka mitä luonnonihmettä!

Snorklauspäivän antina upeita koralleja ja merenalaista elämää tosi sosiaalisen ja joviaalin, alkujaan argentiinalaisen Tonyn opastamana.

Muutaman tunnin ratsastuslenkki Big Boyn selässä Bluff Beachillä oli myös upea kokemus, vaikka en todellakaan mikään kokenut ratsastaja olekaan. Mutta sitähän voisi ruveta harrastamaan enemmänkin, sen verran mukavaa puuhaa.

Taalalla sai venekyydin vastapäiselle Isla Coronarolle, joka oli sopivan kokoinen kierrettäväksi, muutaman kilsan päivälenkki. Tosin väliin mentiin sellaisessa ryteikössä että varsinkin flip-flopeilla meno oli melko haastavaa. Mutta lenkki oli helppo palkita oluella veden päälle rakennetussa Ravintola Bibissä.

Panamassa alkoi karnevaalit. Meno on erikoista. Paholaisiksi tai piruiksi pukeutuneet hahmot huitovat ruoskalla nuoria kundeja, joilla on puukepit aseenaan. Välistä meno näyttää todella väkivaltaiselta, mutta kaipa se on vaan paikallista hauskanpitoa. Varmaan se meno aika villiksi menee ainakin karnevaalikansan keskuudessa, koska paikan on miehittäneet täysin virka- ja maastopukuiset poliisit ja sotilaat. Ja niitä on paljon.

Vuokrasin mönkijan muutamaksi tunniksi. Ai että siitä riitti iloa. Vääntöä siinä oli vaikka millä mitalla, eivätkä tosi huonokuntoiset ja kuoppaiset tiet - saarella on tasan kaksi tietä, toinen vie Bluff Beachille, toinen Drago Beachille - tuntuneet missään kun peli vaan lensi kuoppien yli.

Karnevaalimeininki jatkuu, ydinalue on suljettu autoilta ja hui, pelottavat pirut hallitsevat katukuvaa.

Panama on taas niitä maita, jotka vaativat että sulla on valmiina poistumislippu maasta. Ajattelin että se hoituu kätevästi, kun ostaa Puerto Viejosta meno-paluu bussilipun Bocas del Toroon. Menin siis turistipisteeseen hankkimaan sellaista. -Onhan sulla sitten näyttää poistumislippu Costa Ricasta? -Hä?? Maahan tullessa olin täyttänyt immigrationcardin josta olin huolehtinut kuin silmäterästäni siihen saakka kunnes olin hukannut sen. Mietin että ottiko tässä nyt ohraleipä. Kysyin että sitäkö tarkoitat. Ei kun lentolippu. Sellainen minkä sä saat lentoyhtioltä. -Katsos kun ilman sitä ne ei usko että sä aiot käyttää bussilipun paluuosan. En tiiä olisko pitänyt ruveta itkemään vai nauramaan. No ei auttanut muu kuin lähteä suunnittelemaan Panamaa, kuinka pitkään ja minne sieltä seuraavaksi. Ei siinä auttanut kuin hankkia lento ulos Panamasta.

Kävelin rantsua pitkin vähän pidemmälle. Siellä oli vastassa rantaa myötäilevä metsäpolku korkeiden tropiikin puiden alla. Olin mehuissani kun näin ekaks apinalauman kiipeilemässä lehvästöissä ja sen jälkeen laiskiaisen roikkumassa neljällä käpälällään oksasta. Mutta sitten tulin ajatelleeksi että noitahan näkyy ihan Koti-Suomessakin, apinalaumoja ja laiskiaisia...

Rajamuodollisuudet kummallakin puolella rajaa hoituivat yhtäläisesti. Ensin maksamaan vero rähjäiseen toimistoon joka toiimii myös ravintolana, sen jälkeen ottamaan leima passiin hyvä jos vähän virallisemman näköisessä paikassa. Rajajoki ylitettiin kävellen pitkää siltaa pitkin. Panaman passintarkastuksessa piti olla myös se lentolippu esillä. Uusi kyyti alle Panaman kilvillä ja matkaan. Loppupätkä Bocas del Toroon tehtiin haipakkaa kyytiä moottoriveneellä, saari kun on kyseessä. Tai oikeastaan saaristo. Meidän määränpää oli pääsaari Isla Colón.