La Pazin lentokentta ei saanut multa kyllä suosikin asemaa. Kummallakin kerralla kun oon laskeutunut sinne, kone on eka kierrellyt pitkään täristen kaupungin yllä, ja kirkontornien tasalla kummallisessa kulmassa vetänyt koneen takaisin yläilmoihin. No ainahan ne koneet alas tulee, tavalla tai toisella, ja hengissä Uyunin paluulennostakin selvittiin.

Majoituin La Pazissa samaan hosteliin missä olin jo ollutkin. Tällä kertaa huonetovereina oli parikymppisiä bolivialaiskundeja, jotka olivat ihan täpinöissään kun kerroin olevani Suomesta. Suosikkimaa, ihan kaikki parhaat bändit tulee Suomesta! Voi kun pääsis joskus käymään siellä! Nightwish, HIM, 69 Eyes jne. ovat kovaa valuuttaa täällä päin.          

Olin varannut paikan aamubussilla Cuscoon. Respassa kerottiin, että lähtö aikaistuu, ja mun piti olla jo aamukuudelta valmiina venaamassa noutoa. Olin mielestäni ostanut liput mukavaan bussiin semicama-paikalle, joka tarkoittaa melkein makuuasentoon kääntyvää istuinta ja reilusti jalkatilaa. Ja paskanmarjat, bussi oli ihan normaali seutulinjabussi täynnä pöliseviä koululaisia. Tätäkö tää sitten on seuraavat 13 tuntia? Kiva källi matkatoimistolta. No okei, maisemat sentään parani kun päästiin ulos La Pazista.

Tilanne onneksi kirkastui 4 tunnin ajon jälkeen Copacabanassa Titicaca-järven rantsussa. Ensinnäkin nähdä Titicaca oli ekstraa. Etelä-Amerikan suurin järvi, ja maailman korkeimmalla sijaitseva järvi jolla on kauppamerenkulkua. Sen kapea kannas ylitettiin lossilla, bussi tyhjänä erikseen, ja me matkustajat venekyydillä. Kaupunki oli tän bussin päättäri, ja mulla oli reilu tunti aikaa pyöriä siellä kunnes seuraava linjuri lähtee.

Seuraava bussi oli pikkuisen parempi, siinä oli jopa vessa. Mutta mikä parasta, olin ainoa matkustaja! Olipa pikkuisen pörheä fiilis ylittää Bolivian ja Perun raja yksityisbussilla. Rajamuodollisuudet menivät VIP-meiningillä, kuski ajoi bussin rajan yli, ja bussipalvelija opasti mua passintarkastuksesta toiseen.

Maisemat matkan varrella olivat aika upeita, järveä ja karua maalaiselämää korkeuksissa.

Tätä iloa kesti muutaman tunnin, kunnes saavuttiin Punoon. Se oli tän bussin päätepysäkki, ja mä olin aika orpona kun olin kuvitellut pääseväni yhdellä vedolla Cuscoon. Kuski neuvoi mua menemään sisälle linja-autoasemalle, sieltä kuulemma löytyy jatkoyhteys. Bussiasema oli täynnään pieniä matkatoimistojen kioskeja, mutta kukaan niistä ei hyväksynyt mun voucheria. Kukaan ei myöskään puhunut englantia, joten fiilis alkoi olla jo melko kireä. Ei paljoa huvittaisi jäädä matkasta jossain pikkukylässä ilman tietoa jatkosta. Lopulta joku ohjasi mut standille, jossa heppu fb-selailun lomassa hoiti mulle laiskasti jatkolipun. Kumma kyllä, kun menin bussiin, lippu ei sitten kiinnostanut yhtään ketään. Sen sijaan jokainen bussiin nousija kuvattiin videolle!

Tää bussi olikin sitten luokkaa aikansa elänyt. Se täyttyi paikallisilla ja heidän nyssyköillään, ja hidas matka kohti Cuscoa alkoi. Mulle oli sanottu matkan kestoksi noin 12-13 tuntia, mutta aikaa meni lopulta kaikkineen päälle 19 tuntia. Bussi saapui Cuscoon viimein puoli kahden aikaan yöllä.

Paha kyllä, oma touhu alkaa olla jo sen verran huoletonta, etten ollut tullut ottaneeksi ylös hostelini osoitetta. Nappasin taksin, ja kuskilla oli onneksi kaupungin kartta, josta viimein yhdessä löydettiin oikea määränpää. Nukku-Matti oli mielissään, kun pääsin vihdoin laittamaan korvan tyynyyn. 

Aamulla oli tiedossa bussikyyti Ollantaytamboon, mutta kyyti vaihtuikin jouhevasti henkilöautoon. Mikäs siinä, autolla pääsi nopeammin, varsinkin kun kuskina oli hullu rallimies. Hengissä tästäkin selvittiin, vaikka pari nokkakolaria oli tipalla kun kaikki autot piti päästä ohittamaan. Ollantaytambossa hyppäsin junaan, joka vei upeiden maisemien - kuinkas muutenkaan - halki Aguas Calientesiin.